Kerran hän oli maalannut jonkun naisten parantolan pihalla taulua ja moni potilas oli tullut kyselemään neuvoja luullen vaaria valkoisessa takissa lekuriksi. Vaari oli sitten höylännyt naispotilaita taiteilijamaiseen tapaan. Tämän ja lukuisten muiden kevytkenkäisten tarinoiden tiimoilta uusia tätejä ja setiä pompsahtelee yhätikin vuosittain esiin.
Taiteilijana hän ymmärsi arvonsa ja ei myynyt liian halvalla. Niin minä ainakin olen ymmärtänyt. Ostajien ehdottamat ala-arvoiset hinta ehdotukset sivalsivat vaarin egoa raivostuttivat taiteilijan herkkää sielua. Tarinoiden mukaan hän naulasi taulujaan kattoon, piti niistä kynsin ja hampain kiinni vaikka raha oli ilmeisen tiukassa suurperheen menoissa.
Hyvä niin ja ymmärrän täysin. Mikä perkele teitä ihmiset vaivaa? Taide on taidetta. Sielun tuotos kankaalle tai paperille, jotain minkä kokeminen on hyvin subjektiivista ja jonka tulee herättää tunteita ja paloa. Värien, valojen muotojen ja kuvioiden tuottajana taiteilijalla on jotain mikä osalta ihmisiä puuttuu. Taiteilijan sielunelämä on usein yhtä rikasta kuin se elettykin. Täynnä haasteita, levottomuutta, itseinhoa, kelmeilyä ja stressaavaa epätietoisuutta tulevaisuudesta. Kunnioittakaa sitä ja ymmärtäkää olla tinkaamatta pyyntihinnoista.
Veljeni lähti avovaimonsa kanssa katselemaan taidetta Saksaan. Ennen lentokentälle lähtöä he kävivät syömässä meillä hirviburgerit (edellisen blogin nyhtöhirvestä) joiden välissä oli coleslaw'ta ja silmusalaattia. Vierelle paistettiin voissa kanttarelleja :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti